Helle Helle

Perustelu:

Helle Hellen tuotanto jatkaa laajenemistaan ja on yhä liikkeessä. Se astuu sisälle busseihin, portaita ylös, metsään, peltojen poikki ja huoltoasemien yläkertaan. Hafni fortæller -kirjassa (”Hafni kertoo”, suomentamaton) hän viitoittaa uuden suunnan viemällä lukijat ruokamatkalle Tanskaan.

Hafni fortæller on radikaalin kokeileva ja hillitön kirja. Se on romaani kriisistä ja alennustilasta, elämänhalusta, vieraantumisesta, vapaudesta, syyllisyydestä ja häpeästä sekä odotusten kohtalokkaasta katseesta. Romaani, joka käsittelee yksinkertaisesti sitä, miten ollaan olemassa. ”Jos voisin, minäkin haluaisin olla olemassa”, kuten Hafni toteaa romaanissa käyttäen mahdollisuutta ilmaisevaa modaaliverbiä. Hafni on ainaisessa toimintavalmiudessa, urheilusukat tiukasti pohkeiden päälle vedettynä.

48-vuotias Hafni on eroamassa. Tämä käännekohta saa naisen toteuttamaan pitkään suunnittelemansa roadtripin. Hän on päättänyt, että nyt olisi hyvä tilaisuus lähteä maistelemaan tanskalaisen lounaskeittiön klassikkoannoksia: tähdenlentoa, sillisilmää ja wieninleikettä, jonka päällä on anjoviksia, kapriksia ja piparjuurta ”kyytipoikana”, kuten sanonta kuuluu. ”En halua lihani päälle mitään poikaa”, Hafni toteaa yhdessä kirjan monista herkullisen absurdeista käänteistä. Helle Helle hakee vertaistaan siinä, miten hän viittaa kulttuurisiin kummallisuuksiin, jotka kerrostuvat kielellisiksi konventioiksi ja joita voi sortua pudottelemaan suustaan maistelematta. Helle Helle ei ainoastaan saa meitä ajattelemaan kieltä vaan myös ajattelemaan sen kanssa. 

Romaani on Hafnin, mutta myös kielen. Tie tarinaan kulkee lauseen kautta, ja Helle Hellellä kieli on se, joka päättää suunnan. ”On sallittua valita reitti paikannimen perusteella”, kirjassa todetaan. Ehkä juuri siksi tarinassa pistäydytään Pølissä, kirjaimellisesti ”Rapakossa”, joka sijaitsee Alsin saarella Jyllannin itäpuolella. Hafni on tullut aivan alas asti ja on kääntymässä paluumatkalle, kun hän yksinkertaisesti päätyy rapakkoon. Hän kaatuu, uppoaa ja rypee, vajoten samalla syvälle synkkyyteen. Kieli tihentyy ja ilmaisee vain välttämättömimmän, kuten tässä: "Sitten kädet ja jalat pettivät, eivätkä kohotetut kulmakarvat vetäneet silmäluomia mukanaan."  

Myös huumori on pikimustaa, ja naurun läpi murtautuu valo. . Romaani ylipäätään kasvaa kasvamistaan, muuttuu isommaksi ja villimmäksi. Esimerkkinä on kohta, jossa Hafni keskeyttää tarinan kivenkovilla ja kulmikkailla tekstikatkelmilla. Ne sisältävät muistumia, olotiloja, kotikonstikokoelmia – kaikkea, mitä ihminen mukanaan kantaa. Ne nousevat kerronnan yläpuolelle puhtaana runoutena, joka on piirteiltään modernistista. Toisena esimerkkinä on kohta, jossa Hafni ei saa eräänä yönä nukuttua ja tarjoaa eräälle vanhalle herralle toffeekarkin, joka menee suoraan tämän käden läpi. Onko asialla kummitus? Romaani esittää joka tapauksessa kysymyksiä siitä, millä tavoin ihminen näkyy itselleen ja muille. Helpointa on ehkä silloin, kun matkii muita, kun hymyilee toisen hymyä, kuten kirjassa sanotaan. Hafnin tapauksessa kyse on siitä, että ajatuksen varjot lankeavat hänen ja hänen toimintakykynsä ylle. Ne ovat häneen itseensä kohdistuvia odotuksia ja hänen odotuksiaan muiden ihmisten odotusten suhteen. Kerta toisensa jälkeen hän huomaa langenneensa kyllä-vastaukseen, vaikka olisi ehkä mieluummin kallistunut eihin. Jos joku kertoo hänelle, että tutti frutin hajuinen käsisaippua on tarjouksessa, hän ostaa sitä. Jos hän menee galleriaan, hän tulee ulos mukanaan rapuja esittävä sininen akvarelli. Jos joku kosii häntä elokuvateatteri Imperialin edessä, hän menee naimisiin.

Ihmisyyden kentällä pärjäämiseen liittyvä kaipuu ja pelko ajavat hänet noloihin ja kipeän koomisiin tilanteisiin. Kuten seisomaan ruokakaupan jonossa ja pysymään siinä, jotta voisi tuntea eräänlaista läheisyyttä. Tai istumaan yksin nyborgilaisella leirintäalueella pimeän laskeutuessa ja toteamaan: ”Me kaksi vain”, kun pöydälle laskeutuu hyönteinen. Tai tuntemaan olevansa vapaampi suhteessa esineisiin kuin ihmisiin.

Romaani on täynnä ihastuttavaa kitkaa, kaksoisliikettä ja pohjatekstiä. Yhtäältä käsitellään uhrautuvuutta ja sen kaikkia negaatioita (älä tee sitä äläkä tätä), jotka saavat Hafnin pyytämään anteeksi anteeksipyyntöjään. Toisaalta kuvataan eräänlaista uhmaa: ”hänen hiljaisuutensa on tyhjissä tiloissa leijuva aave. Mutta hän ei halua tyhjiä tiloja.” Kirja on itse vahvistuksena tästä. Hafni on jaloillaan. Hän puhuu. Häntä askarruttavat normit (vaikka hän ei välitäkään normatiivinen-sanasta), mutta Helle Helle ei sen sijaan pelkää rikkoa kirjoittamattomia tyylisääntöjä. Kuka muukaan saisi päähänsä aloittaa romaanin sivulauseella? Kenelle muulle tulisi mieleen antaa romaanin nimeksi ”Hafni kertoo”, vaikka Hafni ei pääse toimimaan romaanin kertojana? Kukapa muukaan rakentaisi romaanin puhelinkeskusteluksi, jossa vain toinen osapuoli on äänessä, kun taas romaanin monet puhujapositiot tuovat siihen moniäänisyyttä? Kuka osaa liikkua yhtä vaivattomasti aika- ja kerrontatasolta toiselle ja saada lukijansa hekottamaan kolmannen persoonan raportointiverbin käytölle (”mies sanoi”, ”nainen sanoo”)? Kuka kertoo tarinansa nimeämättömälle henkilölle, jonka lukija tietää silti kohdanneensa aiemmin romaaneissa de ja BOB, ja tekee sen niin, että oma tuotanto pääsee tavallaan muuttumaan eläväksi organismiksi, keskusteluksi, jossa teokset täydentävät toisiaan ja ammentavat toisistaan? Nämä ovat retorisia kysymyksiä. Tyylillisesti kirjassa ei pidätellä, eikä kenestäkään ole hillitsemään Helle Helleä.

Elämällä elämää saa paksummat käsivarret ja päätyy ehkä siihen, että elämä etenee sirkulaarisesti eikä lineaarisesti. Ainakin Hafni fortæller. Se ei osoita suuntaa. Se yrittää olla.

Helle Helle on jo kauan sitten osoittanut, että sivulauseesta ei ole suistamaan hänen tuotantoaan raiteiltaan. Monet hänen romaaninsa ovat jo nyt tanskalaisen kirjallisuuden pääteoksia, eikä Hafni fortæller ole poikkeus tästä.