Pohjoismaisen yhteistyön historiaa
Tuhat vuotta sitten Pohjoismaiden kansat olivat alkaneet järjestäytyä kuningaskunniksi. Sitä ennen pohjoismaalaiset oli tunnettu joitakin vuosisatoja viikinkeinä, jotka tekivät sekä kauppamatkoja että valloitusretkiä Pohjoismaiden ulkopuolelle.
Hurjat valloitusretket päättyivät kristinuskon vallatessa jalansijaa Pohjoismaissa. Toki välillä sodittiinkin – jopa pohjoismaalaiset keskenään.
Kalmarin unionin kausi 1397–1521 oli pohjoismaisen yhtenäisyyden aikaa. Kuningatar Margareeta I oli jo Norjan ja Tanskan hallitsija, kun hänet vuonna 1389 valittiin myös Ruotsin hallitsijaksi.
Margareetan sukulainen Eerik Pommerilainen kruunattiin koko Pohjolan kuninkaaksi Kalmarissa 17. kesäkuuta 1397. Kalmarin unioni toimi käytännössä vuoteen 1521 asti, jolloin Kustaa Vaasa valittiin Ruotsin kuninkaaksi.
Seuraavien 300 vuoden ajan Pohjola oli jakaantunut osiin. Ruotsin kuningaskuntaan kuului myös Suomi, ja vähä vähältä siihen liitettiin muitakin Itämeren alueita.
Tanskan kuningaskunta käsitti myös Norjan, Islannin, Grönlannin ja Färsaaret. Ruotsin ja Tanskan valtakunnat taistelivat toisiaan vastaan monissa sodissa.
Aluksi Tanskan kuningaskunta oli vahvempi, mutta 30-vuotisen sodan aikana 1600-luvulla Ruotsin kuningaskunta pääsi niskan päälle.
Suuri Pohjan sota 1700-luvun alussa merkitsi Ruotsin suurvalta-ajan loppua. Venäjästä ja Preussista tuli Itämeren alueen uusia suurvaltoja.
Napoleonin sodat toivat lisää muutoksia Pohjolaan. Venäjä hyökkäsi Ruotsin alaisuudessa olevaan Suomeen ja miehitti sen, ja Venäjän tsaarista tuli Suomen suuriruhtinas vuonna 1809. Tanska puolestaan joutui luovuttamaan Norjan Kielin rauhassa Ruotsille. Norja ja Ruotsi muodostivat yhteisen unionin vuodesta 1814 vuoteen 1905.
Ruotsi, Tanska ja Norja muodostivat vuonna 1875 skandinaavisen rahaunionin, joka oli virallisesti voimassa vuoteen 1924 saakka. Käytännössä se kuitenkin kumoutui ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin kunkin maan valuutan arvo suhteessa kultaan oli erilainen.
Ruotsin ja Norjan unioni päättyi vuonna 1905, jolloin Norja itsenäistyi. Suomi itsenäistyi 6. joulukuuta 1917, ja seuraavana vuonna sai itsenäisyyden Islanti, jolla tosin oli Tanskan kanssa yhteinen kuningashuone ja ulkopolitiikka vuoteen 1944 saakka.
Ruotsi ja Suomi kiistelivät Ahvenanmaasta, mutta Kansainliiton päätöksellä Ahvenanmaa jäi Suomen yhteyteen.
Monet järjestöt tekivät jo 1800-luvun loppupuolella ruohonjuuritason pohjoismaista yhteistyötä. Kansalaisten omaehtoinen yhteistyö on edelleenkin virallisen yhteistyön kasvualusta.
Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan perustettiin Norden-yhdistykset vuonna 1919, Islantiin vuonna 1922 ja Suomeen vuonna 1924. Yhdistykset ovat sen jälkeen olleet kantava voima pohjoismaisen yhteistyön lujittamisessa.
Konkreettinen esimerkki tästä on ystävyyskaupunkitoiminta. Tanskalainen Thisted ja ruotsalainen Uddevalla solmivat ensimmäisinä ystävyyskaupunkisuhteen vuonna 1939, ja lukuisat muut kaupungit ovat sittemmin seuranneet niiden esimerkkiä.
Pohjoismaiden sosiaalidemokraattiset puolueet ja niihin sidoksissa oleva työväenliike olivat jo ennen toista maailmansotaa muodostaneet työväenliikkeen pohjoismaisen yhteistyökomitean SAMAKin.
SAMAKin ensimmäiseen sodanjälkeiseen kokoukseen Tukholmassa kesäkuussa 1945 osallistuneet huippupoliitikot halusivat yksimielisesti edistää yhteistä pohjoismaista politiikkaa useilla eri alueilla.
Ruotsin ulkoministeri Östen Undén ehdotti toukokuussa 1948 pohjoismaisen puolustusliiton perustamista. Vuoden 1949 alkupuolella puolustusliittoa koskevat neuvottelut kuitenkin kariutuivat lopullisesti. Ruotsin ja Norjan näkemykset olivat liian kaukana toisistaan.
Norja, Tanska ja Islanti päättivät sen sijaan liittyä Natoon, kun taas Ruotsi piti kiinni puolueettomuudestaan.
Ruotsi, Norja, Tanska ja Islanti perustivat Pohjoismaiden neuvoston vuonna 1952. Suomen tilanteeseen vaikutti tuolloin vahvasti Stalinin Neuvostoliitto, ja Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon vasta vuonna 1955, jolloin Hruštšovin valtaantulo ennakoi liennytystä Suomen idänsuhteissa.
1950-luvulla suunniteltiin pohjoismaista vapaakauppa-aluetta ja pohjoismaista tulliunionia, mutta Ruotsi, Norja ja Tanska päättivätkin vuonna 1960 lähteä mukaan Euroopan vapaakauppajärjestö Eftaan.
Suomesta tuli Eftan liitännäisjäsen vuonna 1961. Islanti liittyi siihen vuonna 1970, ja jonkin aikaa kaikki Pohjoismaat kuuluivat samaan vapaakauppa-alueeseen.
EY-yhteistyö oli kuitenkin tiiviimpää ja velvoittavampaa. Iso-Britannia päätti hakea EY:n jäsenyyttä kesäkuussa 1961; Tanska ja Norja hakivat jäsenyyttä samoihin aikoihin.
Hanke kuitenkin jäädytettiin, koska Ranskan presidentti de Gaulle vastusti Ison-Britannian mukaantuloa. Jäsenyysneuvottelut keskeytettiin tammikuussa 1963.
Edeltävien vuosien tilanne joudutti kuitenkin osaltaan pohjoismaista yhteistyötä koskevan sopimuksen aikaansaamista. Se hyväksyttiin lopullisesti Helsingissä 23. maaliskuuta 1962, ja niinpä tätä ”pohjoismaista perustuslakia” kutsutaan Helsingin sopimukseksi.
Vuonna 1968 käynnistettiin 1970-luvun alkupuolelle jatkuneet tiiviit neuvottelut Pohjoismaiden taloudellisesta yhteistyöstä eli niin sanotusta Nordek-hankkeesta. Hanke kuitenkin kariutui, kun Suomi ei katsonut voivansa osallistua siihen neuvostosuhteidensa takia.
Epäonnistuminen johti kuitenkin toiseen aloitteeseen: vuonna 1971 perustettiin Pohjoismaiden ministerineuvosto.
Tammikuun 1. päivänä 1973 Tanska oli ainoa Pohjoismaa, joka oli mukana EY:ssä. Muut neljä olivat sen ulkopuolella. Pohjoismaiden ministerineuvosto oli perustettu nimenomaan siitä syystä, että tässä tilanteessa pystyttäisiin edelleenkin tekemään pohjoismaista yhteistyötä.
Anker Jørgensen, joka oli Tanskan pääministerinä lähes koko jakson 1972–1982, kirjoitti pääministerivuosiensa päiväkirjojen jälkikirjoituksessa, että Tanska ei unohtanut pohjoismaista yhteistyötä eurooppalaisen yhteistyön takia.
”Yritimme päinvastoin muiden Pohjoismaiden tavoin rakentaa siltaa Pohjoismaiden ja Euroopan välille.”
Suomessa järjestettiin heinä-elokuussa 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Etyk.
Sen päätösasiakirjaa pidettiin aluksi lähinnä sanahelinänä, mutta Helsingin julistuksen ihmisoikeuksia koskeva luku kylvi osaltaan ”vapauden siemenen” Itä-Eurooppaan.
Berliinin muurin murtuminen 9. marraskuuta 1989 mullisti perin pohjin pohjoisen Euroopan poliittisen kartan.
Vuoden 1989 lopussa Puola ja DDR siirtyivät demokratiaan, ja 3. lokakuuta 1990 DDR ja Länsi-Saksa yhdistyivät. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991.
Jo ennen sitä Baltian maat olivat tavoitelleet suurempaa itsenäisyyttä. Ne olivat olleet itsenäisiä valtioita sotien välisenä aikana, ja nyt ne saivat itsenäisyytensä takaisin.
Pohjoismaat olivat itse asiassa jo ennen Baltian maiden uutta itsenäisyyttä olleet niihin yhteydessä ja keskustelleet muun muassa Pohjoismaiden ministerineuvoston alaisten tiedotustoimistojen perustamisesta kaikkiin kolmeen maahan.
Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa järjestettiin vuonna 1994 kansanäänestys EU-jäsenyydestä.
Suomalaiset ja ruotsalaiset äänestäjät olivat jäsenyyden kannalla, mutta norjalaisäänestäjien enemmistö vastusti sitä jo toisen kerran. Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:hun yhdessä Itävallan kanssa 1. tammikuuta 1995.
Lokakuussa 1999 viisi Pohjoismaata vihkivät yhteisen suurlähetystörakennuksensa Berliinissä, josta oli taas tullut Saksan pääkaupunki. Muutto Bonnista läheltä Ranskan rajaa siirsi Saksan painopisteen koilliseen.
Berliinin liittopäivätalo tarjosikin vuonna 2007 puitteet vuotuiselle Itämeren parlamentaarikkokonferenssille BSPC:lle, jossa Pohjoismaiden neuvosto on ollut erityisen aktiivinen aina tammikuussa 1991 järjestetystä ensimmäisestä konferenssista lähtien.
Koko Itämeren alue lukuun ottamatta Pietarin ja Kaliningradin venäläisalueita on nyt mukana EU:ssa. Pohjoismaiden ja Baltian maiden välit ovat edelleen hyvin läheiset, mutta tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan pohjoismainen yhteistyö kehittyy.
Lisätietoja pohjoismaisen yhteistyön historiasta
• Frantz Wendt: Nordisk Råd 1952–1978, Pohjoismaiden neuvosto 1979
• Knud Enggaard (toim.): 50 år. Nordisk Råd 1952–2002. Til nordisk nytte?, Pohjoismaiden neuvosto 2002
• Claes Wiklund & Bengt Sundelius (toim.): Norden i sicksack. Tre spårbyten inom nordiskt samarbete, Santérus 2000
• Henrik S. Nissen (toim.): Pohjoismaiden historia 1397–1997, Pohjoismaiden ministerineuvosto 1997
• Anker Jørgensen: Bølgegang / I smult vande / Brændingen (fra dagbøger 1972–1982), Fremad 1989
